Olin katsomassa kaupunginteatterin Elsa-studiossa Helsinki Dance Companyn tanssisatua Keijukaisneuvos Koo. Keijukaisneuvos Koo oli kirjoittanut kirjan viikonpäiväkeijuista ja ajan olemuksesta, joka hänen mukaansa on loputonta keijujen tanssia. Hurmaavia olivat kaikki keijut, samoin kuin satumetsä, mielikuvitukselliset asut ja valoilla leikittely. Yleisön lapset olivat innoissaan, ja aikuisten silmä välillä kostui, sillä esityksessä oli oma filosofinen sanomansa myös aikuisille.
Maanantaikeijun oli vaikea saada itseään liikkeelle, mutta lopulta se onnistui. Tiistaikeiju löysi itsensä joka tiistai uudelleen, mutta sen oli välillä vaikea vastata sisältään nouseviin odotuksiin ja vaatimuksiin. Keskiviikkokeiju oli muiden keijujen puristuksessa, mutta luovana se pystyi rikkomaan rajojaan. Torstaifauni lempeänä rakastui helposti, mutta tarpeellinen annos kiukkua piti sen aisoissa. Perjantai oli viehkeä, rakastettava ja taiteellinen, mutta auttamattoman lyhytmuistinen. Lauantaikeiju tunki itsensä joka väliin esitystä, sillä se halusi, että olisi aina lauantai. Lauantaina se halusi kuitenkin levätä. Keijukaisneuvos Koon suosikki oli sunnuntai, joka osasi lentää ja nauttia elämästä.
Lopussa kaikki viikonpäiväkeijut tanssivat yhdessä, ja keijukaisneuvos Koo muistutti, että kaikki viikonpäivät ovat tarpeellisia, sillä jossakin vaiheessa elämää huomaa, että jokainen päivä on arvokas.
Tämän syksyn joogat on joogattu ja luovan kirjoittamisen kurssin viimeinen ilta oli eilen. Kun katsoo ulos, on pimeää. Mutta valoa kohtihan tässä suunnistetaan koko ajan.
Yö ei luokses jää,
se aina ohi käy,
miljoonin tähdin vaikka
sen taivaalle kiinnittää.
Sen vaikka tuulella sitoisi,
kuun soljella kiinnittäisi,
yö ei luokses jäisi.
Kuin suru se häviää,
et kahlitse sävelmää.
Eleanor Farjeon
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti