Torstaina olin teatterissa: Lilla teaternissa katsomassa näytelmän Minns du mig. Se oli kahden naisen (rooleissa Marika Parkkomäki ja Pia Runnakko) keskustelunäytelmä ja hyvin mielenkiintoinen, vaikka ruotsinkielisestä esityksestä ehkä joitain juttuja jäi ymmärryksen tuolle puolen. Valokuvaaja-Helena on avioeron takia myymässä kaunista merenrantakotiaan. Hän aluksi väheksyy kiinteistövälittäjä-Annan ehkä hieman naiivilta vaikuttavaa positiivista elämänasennetta. Myöhemmin käy ilmi, että Anna on juuri samana päivänä saanut diagnoosin vakavasta muistisairaudesta. Helena on menettänyt perheensä, Anna tulee menettämään rakkaan ammattinsa ja kaikki muistonsa. Kumpikin on elämänsä käännekohdassa ja joutuu muodostamaan identiteettinsä uudelta pohjalta.
Eeva-Kaarina Arosen kirja Edda vei aikamatkalle 1950-luvun Helsinkiin (eli omalle lapsuuteni vuosikymmenelle ja synnyinkaupunkiini). Ja taitavasti ja elävästi tuon ajan henki oli saatu romaaniin loihdituksi. Tuttua olivat pihapiirin lasten hurjat mielikuvitusleikit, aikuisten varoittelut namusedistä, "humpuista" ja kaidalla polulla pysyttelyn tärkeydestä, sotainvalidit kaduila, ompelijalla käynnit pitkästyttävine sovituksineen, lasten uteliaisuus aikuisten salaisuuksia kohtaan. Kirjassa on toinenkin aikataso, kun aikuinen päähenkilö yrittää myöhemmin selvittää, kuka murhasi kauniin ja kadotukseen tuomitun naapurin tytön, Dolon.
Ihana 1950-luku näyttäytyy nostalgisena myös aikuisten kuvakirjassa (Aho & Soldan) Helsinki 1950-luvun väreissä. 1950-luku saa usein määritteen viaton, mikä on sinänsä omituista, kun ajattelee, että tuolloin läntinen maailma oli vasta toipumassa kauheasta sodasta ja uusi elämä rakennettiin raunioile. Mutta ehkä kollektiivinen toive paremmasta ja usko uuteen elämään väritti tuota vuosikymmentä.
Helsinki 1950-luvun väreissä kertoo haikeaa tarinaa jo kadonneesta. Ensinnäkin 50-luvun värit ovat kirjassa erilaiset: jotenkin pehmeämmät, pastellisemmat ja kauniimmat. Autoja ei ole paljoa, ja ne vähätkin ovat vanhanaikaisen näköisiä. Muoti ja vaatetus on omannäköistä 50-luvun tyyliä, naisilla naisellista ja huoliteltua, miehillä on kuvissa puku päällä ja hiukset lyhyeksi leikattu. Ravintolan pöydissä on valkoiset pöytäliinat. Lapset onkivat satamassa. Kaivopuistossa niitetään heinää, ja kengänkiillottajapoika odottaa asiakkaita. Kuvista välittyy rauhallisuus ja seesteisyys. Kerrassaan ihana kirja!
Mitäpä itse vuonna 1954 syntyneenä muistan 1950-luvusta? Asuimme Lauttasaaressa, johon oli vuonna 1945 rakennettu silta (ei siis enää kuljettu lautalla). Sinne ei ollut vielä rakennettu kovin paljon taloja eikä teitä. Äitini puki itsensä ja minut hienoksi, kun lähdimme Helsingin keskustaan ( kummallakin oli mm. käsineet ja hattu - siis kesällä). Bussipysäkille oli Isonkaaren kodistamme matkaa kilometri. Bussissa oli rahastaja, joka lipun leimattuaan kehotti siirtymään eteenpäin. Stockmannilla kävimme lelukerroksessa ihailemassa altaassa uiskentelevia kultakaloja ja ostosten jälkeen nautimme jäätelöannokset (vaniljajäätelöpallo, ananaspaloja, suklaanappeja, vohveli ja nonparelleja).
Pihan lasten kanssa leikimme paljon ulkona ja lähellä olevalla Myllykalliolla. Äitini oli kieltänyt minua ankarasti menemästä rantaan leikkimään ( serkkuni oli juuri hukkunut), ja kun pihaan näkyvän auringossa kimmeltävän meren houkuttelemana uhmasin kieltoa, sain vitsaa. Sotainvalidit kävivät teroittamassa veitsiä, ja maalaiskauppiaat toivat hevoskärryissään perunoita. Perheittäin harrastettiin paljon vierailuja, ja sunnuntaina pukeuduttiin pyhävaatteisiin. Jäätelö oli harvinainen herkku eikä sitä ollut kuin muutamaa lajia. Äitini luki minulle muumikirjoja, ja kun oli toisen nimeni (Sadun) nimipäivä, isäni soitti Sibeliuksen Satua. Sain kolme pikkusiskoa ja ystävienikin perheisiin syntyi paljon lapsia.
Menin vuonna 1961 kouluun. 1950-luku merkitsee siis minullekin viattomuuden ja lapsuuden kultaista vuosikymmentä.
lauantai 27. syyskuuta 2014
sunnuntai 21. syyskuuta 2014
Riivaajana kirjoittamisen pakko
Luin juuri Sami Majalan esikoisromaanin Riivaaja. Jotta sen jaksaa lukea, täytyy todella olla kiinnostunut kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta. Ja minähän olen: rakastuin kirjaan!
Kirjan ideana on, että päähenkilöä riivaa kirjoittamisen pakko. Minäkertoja etsii (juhlallisesti ja kuolemanvakavana, henkensä hädässä) täydellistä ilmausta, aitoutta ja omaa tyyliään. Kirjoittamisen ohessa hän yrittää elää: ahmii kirjallisuutta, kuuntelee musiikkia, juhlii, sekoilee, vaihtaa naista, käyttää alkoholia ja huumeita, tekee erilaisia pätkätöitä.
Riivaaja on myös tarina kahdesta ystävyksestä: Aleksista, jolle käy lopulta huonosti, ja minäkertojasta, joka selviytyy. Kiinnyin tarinan edetessä vilpittömään oman tiensä etsijä-Aleksiin niin, että hänen kohtalonsa kuristi kurkkuani. Ja se on paljon sellaiselta kirjojen suurkuluttajalta kuin minä. Taitavasti Majala on myös kuvannut Helsinkiä, etenkin Kalliota ja Vallilaa.
Lukukokemus oli raskas. Teksti ei edennyt vaivattomasti, vaan kuin tuskan pusertamana. Mutta tässä kirjassa juuri tyyli ja kieli ovat kaikki kaikessa. Koko kirjaa voisi pitää yhtenä megasuperproosarunona, niin vaikuttavaa ja koskettavaa sen kuvakieli on. Lähes joka sivulla oli pakko pysähtyä verevän, ruman ja kauniin kuvailun edessä; kirjan tyyli on kuin virran pyörre, joka vie mennessään. Kielispiraaleissa panokset kovenevat kerta kerralta, ja lukijakin tuntee tehneensä työtä, kun on selviytynyt yhdestä sivusta. Mutta hetki täytyy hengähtää ennen kuin voi kääntää uuden sivun.
Kirjan minäkertoja etsii kirjallisuuden avulla omaa kirjoitusihannettaan. Esikuviksi nousevat Hemingway, Salinger, T.S.Eliot, Kafka, Rimbaud, Baudelaire, Tolstoi, Väinö Linna, Veikko Huovinen, Aleksis Kivi. Hänen mielestään lauseen tulee olla puhdas kaikesta tunteellisuudesta, sillä kaikki tunne on vastaanottajassa. Ja kun pisteen lyö juuri oikeaan kohtaan, kirjallisuus soi. Päähenkilön tavoitteena ei ole yhtään vähäisempi kuin kirjoittaa koko maailma, mosaiikkiteos, moderni odysseia.
Lopulta ajatukset alkavat purkautua lauseiksi, kun jaksaa tarpeeksi kauan uskoa siihen riivaajaansa, kirjoittamiseen:
"Päähäni oli survaistu ruosteinen lintuhäkki. Se kolisi, nirhasi ja painoi. Ajatus ei karannut, ajatus ei saapunut, ajatus kiersi kehää eikä se ollut kovinkaan kummoinen ajatus. Ajatus yritti karkuun, räpisteli häkissään, pöllytti sulkasatoisia höyheniään. Kävelin ajatusta karkuun, ajatus keikkui häkissä ja aina vain mukana. Ajatus oli huono, allegoriaksikin häkki kovin kehnoa tekoa.
Ajatus oli tämä: Että lopultakin se oli ainoastaan uskon asia. Että jokin sisällä kasvoi ja sai muotoa. Että oli olemassa se vaaranharja, jolta näki vihdoinkin kaiken, että polku alas rantaan olisi se helppo osuus. Että olin kulkenut pitkän matkaa pimeässä tietäen pääseväni viimein perille. Että nyt olin väsynyt, nälissäni, janoinen, valmis kääntymään takaisin vaikkei takaisin ollut kääntymistä. Että tuli vain jatkaa matkaa, ryömiä vastaan janoon kuollutta luurankoa joka oli matkalla vastakkaiseen suuntaan."
Kirjan ideana on, että päähenkilöä riivaa kirjoittamisen pakko. Minäkertoja etsii (juhlallisesti ja kuolemanvakavana, henkensä hädässä) täydellistä ilmausta, aitoutta ja omaa tyyliään. Kirjoittamisen ohessa hän yrittää elää: ahmii kirjallisuutta, kuuntelee musiikkia, juhlii, sekoilee, vaihtaa naista, käyttää alkoholia ja huumeita, tekee erilaisia pätkätöitä.
Riivaaja on myös tarina kahdesta ystävyksestä: Aleksista, jolle käy lopulta huonosti, ja minäkertojasta, joka selviytyy. Kiinnyin tarinan edetessä vilpittömään oman tiensä etsijä-Aleksiin niin, että hänen kohtalonsa kuristi kurkkuani. Ja se on paljon sellaiselta kirjojen suurkuluttajalta kuin minä. Taitavasti Majala on myös kuvannut Helsinkiä, etenkin Kalliota ja Vallilaa.
Lukukokemus oli raskas. Teksti ei edennyt vaivattomasti, vaan kuin tuskan pusertamana. Mutta tässä kirjassa juuri tyyli ja kieli ovat kaikki kaikessa. Koko kirjaa voisi pitää yhtenä megasuperproosarunona, niin vaikuttavaa ja koskettavaa sen kuvakieli on. Lähes joka sivulla oli pakko pysähtyä verevän, ruman ja kauniin kuvailun edessä; kirjan tyyli on kuin virran pyörre, joka vie mennessään. Kielispiraaleissa panokset kovenevat kerta kerralta, ja lukijakin tuntee tehneensä työtä, kun on selviytynyt yhdestä sivusta. Mutta hetki täytyy hengähtää ennen kuin voi kääntää uuden sivun.
Kirjan minäkertoja etsii kirjallisuuden avulla omaa kirjoitusihannettaan. Esikuviksi nousevat Hemingway, Salinger, T.S.Eliot, Kafka, Rimbaud, Baudelaire, Tolstoi, Väinö Linna, Veikko Huovinen, Aleksis Kivi. Hänen mielestään lauseen tulee olla puhdas kaikesta tunteellisuudesta, sillä kaikki tunne on vastaanottajassa. Ja kun pisteen lyö juuri oikeaan kohtaan, kirjallisuus soi. Päähenkilön tavoitteena ei ole yhtään vähäisempi kuin kirjoittaa koko maailma, mosaiikkiteos, moderni odysseia.
Lopulta ajatukset alkavat purkautua lauseiksi, kun jaksaa tarpeeksi kauan uskoa siihen riivaajaansa, kirjoittamiseen:
"Päähäni oli survaistu ruosteinen lintuhäkki. Se kolisi, nirhasi ja painoi. Ajatus ei karannut, ajatus ei saapunut, ajatus kiersi kehää eikä se ollut kovinkaan kummoinen ajatus. Ajatus yritti karkuun, räpisteli häkissään, pöllytti sulkasatoisia höyheniään. Kävelin ajatusta karkuun, ajatus keikkui häkissä ja aina vain mukana. Ajatus oli huono, allegoriaksikin häkki kovin kehnoa tekoa.
Ajatus oli tämä: Että lopultakin se oli ainoastaan uskon asia. Että jokin sisällä kasvoi ja sai muotoa. Että oli olemassa se vaaranharja, jolta näki vihdoinkin kaiken, että polku alas rantaan olisi se helppo osuus. Että olin kulkenut pitkän matkaa pimeässä tietäen pääseväni viimein perille. Että nyt olin väsynyt, nälissäni, janoinen, valmis kääntymään takaisin vaikkei takaisin ollut kääntymistä. Että tuli vain jatkaa matkaa, ryömiä vastaan janoon kuollutta luurankoa joka oli matkalla vastakkaiseen suuntaan."
keskiviikko 17. syyskuuta 2014
Dolce far niente
Olipa suloinen päivä! En tehnyt mitään. Oi ihana joutilaisuus! Nukuin kello 13:een ja olisin nukkunut vieläkin kauemmin, ellei mieheni olisi tullut herättämään. En saanut puetuksi, vaan aamutakkiin kietoutuneena vaeltelin kotona ja enimmäkseen laiskottelin.
Istuskelin puutarhan terassilla auringonlämmössä. Olin täydellisessä satori-tilassa (=vapautuneena maallisista murheista). En jaksanut huolestua, vaikka vuodevaatteet ja kroppani olivat herättyäni täynnä purkkaa (lakana pakastimeen ja kynsilakanpoistoaineella selkä ja vatsa puhtaaksi). Eilistä keittoa oli ruuaksi eikä siis tarvinnut lähteä kauppaan. Mies vei hauvelin ulos.
En jaksanut lukea mitään. Eilen luettu kypsyi päässäni. Se oli Pekka Kejosen Kertakäyttösatori. Nimi viitannee kaiketi tähän ainokaiseen elämäämme. Kirja sisälsi aforismeja ja oli viisasta luettavaa. ("Aika kuluu ilman ajankuluakin." "Tulla joksikin ei ole tärkeätä. Tulla siksi mitä on, on." "Yksityistä elämäsi vihdoinkin itsellesi." "Ei ainoastaan elämä vaan sen jokainen hetki on kerrallinen.")
En jaksanut avata radiota enkä televisiota. En ottaa yhteyttä keneenkään. En suunnitella tai miettiä syntyjä syviä. Apua, eihän tällainen voi kestää tai jatkua ikuisuuksiin! Illansuussa ajattelin, että blogipostaus voisi olla tämän päivän aikaansaannokseni. Tässä se siis on, ole hyvä.
Istuskelin puutarhan terassilla auringonlämmössä. Olin täydellisessä satori-tilassa (=vapautuneena maallisista murheista). En jaksanut huolestua, vaikka vuodevaatteet ja kroppani olivat herättyäni täynnä purkkaa (lakana pakastimeen ja kynsilakanpoistoaineella selkä ja vatsa puhtaaksi). Eilistä keittoa oli ruuaksi eikä siis tarvinnut lähteä kauppaan. Mies vei hauvelin ulos.
En jaksanut lukea mitään. Eilen luettu kypsyi päässäni. Se oli Pekka Kejosen Kertakäyttösatori. Nimi viitannee kaiketi tähän ainokaiseen elämäämme. Kirja sisälsi aforismeja ja oli viisasta luettavaa. ("Aika kuluu ilman ajankuluakin." "Tulla joksikin ei ole tärkeätä. Tulla siksi mitä on, on." "Yksityistä elämäsi vihdoinkin itsellesi." "Ei ainoastaan elämä vaan sen jokainen hetki on kerrallinen.")
En jaksanut avata radiota enkä televisiota. En ottaa yhteyttä keneenkään. En suunnitella tai miettiä syntyjä syviä. Apua, eihän tällainen voi kestää tai jatkua ikuisuuksiin! Illansuussa ajattelin, että blogipostaus voisi olla tämän päivän aikaansaannokseni. Tässä se siis on, ole hyvä.
maanantai 15. syyskuuta 2014
Voiko talveen varautua
Keskellä lämmintä (auringonpaisteessa jopa kuumaa) ja kaunista syyspäivää mieleeni putkahti ajatus talvesta. Kohta se on taas täällä. Voiko siihen mitenkään varautua?
Veikko Huovisen mainiossa Hamsterit-kirjassa kaksi miestä rakentaa mahtavat talvivarastot arktisen pakkaskauden varalle (ettei tarvitse poistua kotoaan). Hamsterit on humoristinen suomalaisklassikko talveen varautumisesta. Ja ovathan perheenäidit kautta aikojen keitelleet hilloja ja mehuja, säilöneet sieniä ja pakastaneet vihanneksia ja marjoja talven varalle. Mutta voiko talveen varautua henkisesti?
Syyskuussa riittää vielä virtaa ja energiaa. Sitä jaksaa kuntoilla ja hankkia uusia harrastuksia. Mutta sitten alkaa pimeys hiipiä yhä aikaisemmin ja päälle pitää pukea yhä enemmän vaatetta. Spontaanisuus katoaa, ja tilalle astuu kylmä harkinta. Mieli yrittää keksiä kaikenlaisia keinoja, joilla pimeyden ja kylmyyden saisi selätetyksi.
Jotkut pakenevat ulkomaille aurinkoon, osa jopa useaksi kuukaudeksi. Valoa voi hakea myös lampusta. Liikunta ja kulttuuriharrastukset piristävät ja toiset ihmiset.
Ehkä paras varautumiskeino on hyväksyntä. Elämässä on valoisia ja pimeitä aikoja, niin myös suomalaisissa vuodenajoissa. Nauti lokakuun upeista auringonlaskuista. Jos masennut marraskuussa, hyväksy se. Iloitse joulukuun valoista. Älä taistele tammikuuta vastaan. Saatat päästä helmikuussa hiihtämään (tai sitten et). Maaliskuussa päivä on jo pitempi ja huhtikuussa alkaa kevät.
P.S. Yksi hyvä varautumiskeino olisi uuden talvitakin hankinta. Ja oikeastaan voisi hankkia myös uudet talvisaappaat ja talvilaukun ja pipon ja hanskat ja ...
Veikko Huovisen mainiossa Hamsterit-kirjassa kaksi miestä rakentaa mahtavat talvivarastot arktisen pakkaskauden varalle (ettei tarvitse poistua kotoaan). Hamsterit on humoristinen suomalaisklassikko talveen varautumisesta. Ja ovathan perheenäidit kautta aikojen keitelleet hilloja ja mehuja, säilöneet sieniä ja pakastaneet vihanneksia ja marjoja talven varalle. Mutta voiko talveen varautua henkisesti?
Syyskuussa riittää vielä virtaa ja energiaa. Sitä jaksaa kuntoilla ja hankkia uusia harrastuksia. Mutta sitten alkaa pimeys hiipiä yhä aikaisemmin ja päälle pitää pukea yhä enemmän vaatetta. Spontaanisuus katoaa, ja tilalle astuu kylmä harkinta. Mieli yrittää keksiä kaikenlaisia keinoja, joilla pimeyden ja kylmyyden saisi selätetyksi.
Jotkut pakenevat ulkomaille aurinkoon, osa jopa useaksi kuukaudeksi. Valoa voi hakea myös lampusta. Liikunta ja kulttuuriharrastukset piristävät ja toiset ihmiset.
Ehkä paras varautumiskeino on hyväksyntä. Elämässä on valoisia ja pimeitä aikoja, niin myös suomalaisissa vuodenajoissa. Nauti lokakuun upeista auringonlaskuista. Jos masennut marraskuussa, hyväksy se. Iloitse joulukuun valoista. Älä taistele tammikuuta vastaan. Saatat päästä helmikuussa hiihtämään (tai sitten et). Maaliskuussa päivä on jo pitempi ja huhtikuussa alkaa kevät.
P.S. Yksi hyvä varautumiskeino olisi uuden talvitakin hankinta. Ja oikeastaan voisi hankkia myös uudet talvisaappaat ja talvilaukun ja pipon ja hanskat ja ...
sunnuntai 7. syyskuuta 2014
Taidetta ja salaisuuksia
Perjantai-iltana olin tutussa paikassa: Tarvaspäässä, johon olimme saaneet kutsun Antti Tantun uuden näyttelyn avajaisiin. Näyttelyn nimi oli Kuvan paino. Teosten maailma on tullut meille jo tutuksi vuosien varrella: se on pelkistetty, unenomainen, hieman raskaskin varjomaisine ja surumielisine hahmoineen. Mutta ehdottoman sympaattinen, kaunis ja omalla laillaan kantaaottavakin yleisinhimillisine sanomineen. Tantun teosten salaperäiseen maailmaan ei ole vain yhtä avainta: jokainen katsoja tulkitsee teokset omalla tavallaan.
Salaperäisyys on valttia myös kirjallisuudessa. Tuntuu, että nykykirjallisuuden uusi teema on salaisuus ja sen ratkominen. Kolmessa perättäin lukemassani uutuuskirjassa nimittäin oltiin mysteerin äärellä. Tuntuu ihan, ettei nykylukijan luoteta jaksavan kirjan loppuun ilman, että kirjaan pitää rakentaa salaisuus, johon lukija jää ikään kuin koukkuun.
Pirjo Hassisen kirjassa Sauna Paradis päähenkilö auttaa lapsuudenystäväänsä selvittämään, oliko hän syyllinen isänsä kuolemaan (salaisuutena arvoituksellinen kuolema). Kate Mortonin kirjassa Hylätty puutarha päähenkilö selvittelee isoäitiinsä liittyvää salaisuutta (kuka oli isoäidin äiti) ja Liane Moriartyn kirjassa Hyvä aviomies kauhea salaisuus paljastuu (aviomies oli murhannut nuoren tytön), mikä sysää tapahtumien ketjun aivan uuteen suuntaan, ja epilogissa tämänkin salaisuuden sisältä löytyy vielä toinen salaisuus. Ihan kiva, mutta alkaako kaikki kaunokirjallisuus kohta muistuttaa dekkarikirjallisuutta?
Kävin viime viikolla myös ennestään tuntemattomassa paikassa: Musiikkiteatteri Kapsäkissä Kalliossa. Sen kahden naisen ja yhden miehen show'ssa irvailtiin ja naurettiin työelämän huvittaville ja karmeille piirteille, musiikin ja huumorin keinoin. Huippuosaajat-esitys oli osa Extemporen Sika säkissä -viikon kulttuurintarjontaa eli ostaja sai summamutikassa edullisen lipun mihin tahansa näytökseen. Työelämä on kohdallani jo taaksejäänyttä elämää, mutta nautin silti suunnattomasti esityksestä. Ja sen pointtina voinee pitää salaisuutta: elämässä voi kaikki kääntyä hyväksi, ilman kovia kyynärpäitäkin.
Salaperäisyys on valttia myös kirjallisuudessa. Tuntuu, että nykykirjallisuuden uusi teema on salaisuus ja sen ratkominen. Kolmessa perättäin lukemassani uutuuskirjassa nimittäin oltiin mysteerin äärellä. Tuntuu ihan, ettei nykylukijan luoteta jaksavan kirjan loppuun ilman, että kirjaan pitää rakentaa salaisuus, johon lukija jää ikään kuin koukkuun.
Pirjo Hassisen kirjassa Sauna Paradis päähenkilö auttaa lapsuudenystäväänsä selvittämään, oliko hän syyllinen isänsä kuolemaan (salaisuutena arvoituksellinen kuolema). Kate Mortonin kirjassa Hylätty puutarha päähenkilö selvittelee isoäitiinsä liittyvää salaisuutta (kuka oli isoäidin äiti) ja Liane Moriartyn kirjassa Hyvä aviomies kauhea salaisuus paljastuu (aviomies oli murhannut nuoren tytön), mikä sysää tapahtumien ketjun aivan uuteen suuntaan, ja epilogissa tämänkin salaisuuden sisältä löytyy vielä toinen salaisuus. Ihan kiva, mutta alkaako kaikki kaunokirjallisuus kohta muistuttaa dekkarikirjallisuutta?
Kävin viime viikolla myös ennestään tuntemattomassa paikassa: Musiikkiteatteri Kapsäkissä Kalliossa. Sen kahden naisen ja yhden miehen show'ssa irvailtiin ja naurettiin työelämän huvittaville ja karmeille piirteille, musiikin ja huumorin keinoin. Huippuosaajat-esitys oli osa Extemporen Sika säkissä -viikon kulttuurintarjontaa eli ostaja sai summamutikassa edullisen lipun mihin tahansa näytökseen. Työelämä on kohdallani jo taaksejäänyttä elämää, mutta nautin silti suunnattomasti esityksestä. Ja sen pointtina voinee pitää salaisuutta: elämässä voi kaikki kääntyä hyväksi, ilman kovia kyynärpäitäkin.
maanantai 1. syyskuuta 2014
Syö, juo, mies, nainen
Ang Lee ohjasi tämännimisen elokuvan vuonna 1994. Leffa muistui mieleeni, kun pohdin jokapäiväistä tärkeää kysymystä: -Mitä tänään syötäisiin?
Ruuasta on nykyään tullut asia, joka herättää paljon tunteita. Ruokailu ei ole enää vain tankkausta, vaan siihen suhtaudutaan intohimoisesti. Itsekin tietysti pidän hyvästä ruuasta, vaikken mikään varsinainen ruokahifistelijä olekaan. Ruoka saisi mielestäni olla simppeliä: terveellistä, helppotekoista, hyvänmakuista ja suht edullista.
Lapsuudessani ruuan tekivät äiti ja kotiapulainen. Opiskelijana kävin nauttimassa edullisen opiskelijalounaan ja työpaikalla työpaikkalounaan. Ensimmäisen kerran jouduin todella paneutumaan ruuanlaiton salaisuuksiin, kun tuli perhettä. Osasin ilmeisesti olla aika inspiroiva kokki, koska mieheni ja poikammekin innostuivat kokkaamaan.
Ennen kaikkea olen 40 vuoden ajan ollut intohimoinen reseptien keräilijä. Nykyäänhän netti pursuilee tuhansia reseptejä, mutta ennen nettireseptien kultakautta ennätin koota 96 erilaisen keittokirjan kokoelman. Lisäksi olen lehdistä leikkaamistani resepteistä koonnut 12 "omaa" keittokirjaa. Yksi kirja on omistettu suosikeilleni: mansikalle, raparperille ja omenalle.
Resepteihin ja ruuanlaittoon on liittynyt kaikenlaisia haaveita ja toiveita. Kaikenlaisia ihanasta perhe-elämästä, elämänlaadusta ja hyvinvoinnista, onnellisista ihmissuhteista, kauniista kesästä, heleästä juhannuksesta, runsaslumisesta talvesta, juhlavasta ja täydellisesti onnistuneesta joulusta ... Eli ei voi todellakaan sanoa, että ruoka olisi täysin yhdentekevä juttu tai välttämätön paha.
P.S. Kokeilimme (huolimatta kaikista keittokirjoista ja resepteistä) mieheni kanssa jossain lehdessä kehuttua Syö hyvin -ruokakassin tilausta. Illansuussa ovelle ilmestyivät viiden päivän ruokatarvikkeet ja reseptit (kahdelle henkilölle). Miten kätevää! Huomenna kokataan jauhelihapihvejä persiljakastikkeella paahdettujen vihannesten kera, keskiviikkona italialaista broileripataa, torstaina saariston kampelaa sienigratiinilla, perjantaina tortillapizzaa mozzarellalla ja grillatuilla vihanneksilla ja lauantaina porsaanfileitä pekonilla ja hernekastikkeella. Kuulostaa herkulliselta.
Ruuasta on nykyään tullut asia, joka herättää paljon tunteita. Ruokailu ei ole enää vain tankkausta, vaan siihen suhtaudutaan intohimoisesti. Itsekin tietysti pidän hyvästä ruuasta, vaikken mikään varsinainen ruokahifistelijä olekaan. Ruoka saisi mielestäni olla simppeliä: terveellistä, helppotekoista, hyvänmakuista ja suht edullista.
Lapsuudessani ruuan tekivät äiti ja kotiapulainen. Opiskelijana kävin nauttimassa edullisen opiskelijalounaan ja työpaikalla työpaikkalounaan. Ensimmäisen kerran jouduin todella paneutumaan ruuanlaiton salaisuuksiin, kun tuli perhettä. Osasin ilmeisesti olla aika inspiroiva kokki, koska mieheni ja poikammekin innostuivat kokkaamaan.
Ennen kaikkea olen 40 vuoden ajan ollut intohimoinen reseptien keräilijä. Nykyäänhän netti pursuilee tuhansia reseptejä, mutta ennen nettireseptien kultakautta ennätin koota 96 erilaisen keittokirjan kokoelman. Lisäksi olen lehdistä leikkaamistani resepteistä koonnut 12 "omaa" keittokirjaa. Yksi kirja on omistettu suosikeilleni: mansikalle, raparperille ja omenalle.
Resepteihin ja ruuanlaittoon on liittynyt kaikenlaisia haaveita ja toiveita. Kaikenlaisia ihanasta perhe-elämästä, elämänlaadusta ja hyvinvoinnista, onnellisista ihmissuhteista, kauniista kesästä, heleästä juhannuksesta, runsaslumisesta talvesta, juhlavasta ja täydellisesti onnistuneesta joulusta ... Eli ei voi todellakaan sanoa, että ruoka olisi täysin yhdentekevä juttu tai välttämätön paha.
P.S. Kokeilimme (huolimatta kaikista keittokirjoista ja resepteistä) mieheni kanssa jossain lehdessä kehuttua Syö hyvin -ruokakassin tilausta. Illansuussa ovelle ilmestyivät viiden päivän ruokatarvikkeet ja reseptit (kahdelle henkilölle). Miten kätevää! Huomenna kokataan jauhelihapihvejä persiljakastikkeella paahdettujen vihannesten kera, keskiviikkona italialaista broileripataa, torstaina saariston kampelaa sienigratiinilla, perjantaina tortillapizzaa mozzarellalla ja grillatuilla vihanneksilla ja lauantaina porsaanfileitä pekonilla ja hernekastikkeella. Kuulostaa herkulliselta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)