Helteetöntä heinäkuuta

Ollaanpa jo heinäkuussa. Nopeasti on kesä vierähtänyt, mutta toisaalta olen onnistunut nauttimaan ihanan pitkiltä (kuin lapsuudessa) tuntuneista kesäpäivistä. Paljon on satanut (ei ole tarvinnut kastella), mikä on mahdollistanut sen, että on hyvällä omallatunnolla voinut lukea kirjoja. Ja paljonpa olenkin lukenut, laidasta laitaan. Osaksi myös tietokirjallisuutta, toista dekkariani varten.

Joopa joo, Aava Meri on jälleen käynnistelemässä tutkimuksiaan. En tiedä, kesäkö ja rento olo vaikuttavat tunteeseen, että haluaisi kirjoittaa liioittelevammin ja pursuavammin kuin edellisessä kirjassa. Luin vastikään kirjan On ilo juoda teetä kanssasi, jonka juoni muuttui loppua kohden yhä epäuskottavammaksi mutta samalla hauskemmaksi ja irrottelevammaksi. Tekisi mieli kokeilla samaa. No, saa nyt sitten nähdä, onko kuiva huumori sittenkin minun juttuni vai jokin muu.

Olen myös löytänyt FB:n erilaiset yhteisöt, lähinnä kirjojen lukemiseen ja kirjoittamiseen liittyvät.  Niitä on ollut hauska seurailla ja välillä myös osallistua keskusteluihin.

Ystäviä ja sukulaisia on tavattu ja pieniä matkoja (Porvooseen, Vihtiin, Helsinkiin ja Espooseen) tehty. Olo on virkistynyt eikä ollenkaan niin nuutunut kuin menneinä hellekesinä. Eläköön suomalainen kesä!

p.s. Tämä oli tämän blogin viimeinen teksti. Jatkan kirjoittelua kolmannessa blogissa nimeltä  Lumousta etsimässä.

Kesäkuu on kaunis

Ollaankin jo kesäkuussa.  Olen taas aivan hurmaantunut tästä alkukesän kauneudesta. Olen seurannut, kuinka luonto vähitellen vihertyy ja kaunistuu.  Viime syksynä istuttamani  sipulit eivät pettäneet, ja tuloksena on upeita tulppaaneja.  Rönsytiarellojen pitsimäiset valkoiset kukat (niiden nimi onkin ruotsiksi "pitsimyssy") ihastuttavat. Kielojen tuoksu huumaa.  Nuo toukokuun kellot ovat lempikukkiani. Omenapuu ja marjaomenapuu ovat täydessä kukassa.

Tuntuu, että esteettiset luontoelämykset ravitsevat mieltä ja sielua.  Ei kaipaa edes taide-elämyksiä.  Kirjaan tarttuminenkin tuntuu hieman työläältä.  Musiikiksi kelpaa vain (kaunis) klassinen.

Vanhempi poikani on vihdoin palannut Guatemalasta, eikä onneksi tarvitse enää tuntea huolta.  Hän on tulossa huomenna kotiin, ja juhlimme hänen syntymäpäiviään ja valmistumistaan.  Nuorempi poikani tekee pizzaa ja "juhannushalon" (Glorian Ruoka ja viini -lehdessä olleen reseptin mukaan).  Kuohuviini on hankittu, ja on kiva kohottaa maljat esikoispoikani kunniaksi.

Olen ollut jo noin vuoden eläkkeellä.  Ihanaa on ollut, eikä aika ole tullut pitkäksi.  Pari unelmaakin on saavutettu: kirja kirjoitettu ja matkustettu Roomaan. Mutta parasta on tämä Suomen suloinen suvi!

Terveisiä Roomasta

Rooma oli kertakaikkisen ihana!  Juuri niin vastustamaton, kuin olin kuvitellutkin. Aurinko helli: neljänä päivänä oli noin 27 lämpöastetta, kahtena hieman vähemmän. Hyppäsimme siis suoraan kesään. Olin kuvitellut, että appelsiinipuut kukkivat, mutta ne kantoivatkin jo  hedelmää. Hotellimme sijaitsi kadulla, jonka varrella juuri noita hedelmäpuita kasvoi.

Villa Borghese, Colosseum ja Forum Romanum, Piazza Navona, Pantheon, Espanjalaiset portaat, Trastevere ja Giardino degli Aranci tulivat nähdyiksi.  Mutta ohjelmaamme sisältyi myös jotain ennalta arvaamatonta: ajelua segwayllä, tutustuminen runoilijataloon (Keats - Shelley Houseen), Chagallin näyttely ja roomalainen metro- ja bussilakko (joka kesti yhden päivän). Ja seitsemän päivän lipulla ajelimme huviksemme  raitiovaunuilla ja näimme näin monia eri puolia Roomasta.

Hotellimme vieressä oli ihana gelateria, jonka eri jätskimakuja kokeilimme ahkerasti.  Kävimme myös La casa della caffe tazza d'orossa, jonka kahvin mainostettiin olevan Rooman parasta.  Ja 250 vuotta vanhassa  El Greco-kahvilassa, Rooman vanhimmassa kahvilassa. Ravintoloiden ruoka oli maukasta, joskus suorastaan herkullista, eikä mitenkään kovin kallista.

Kaiken kaikkiaan sangen onnistunut matka siis!

Mutta Suomen toukokuun kauneutta ei kyllä voita mikään.  Koivut ovat hennonvihreitä ja herkkiä, valkovuokot kukkivat vieläkin.  Norjanangervot aloittelevat kukintaansa. Roomassa punaiset unikot, täällä kullankeltaiset voikukat. Kaikki on "auringonvihreää" (Gunnar Björlingin sanoin).

Kolmen koon sääntö

Nyt on sitten juhlittu LYK:n eli Lauttasaaren Yhteiskoulun seitsemänkymppisiä.  Mukava oli tavata entisiä luokkakavereita ja ihan uusiakin ihmisiä.  Ohjelman eteen oli nähty paljon vaivaa.  Oli koulun nykyisten oppilaiden musiikki- ja tanssiesityksiä mutta myös entiset oppilaat pääsivät lavalle.  Ira Kaspi lauloi jazzia, kosmologi Syksy Räsänen piti juhlapuheen Oppimisesta ja vapaudesta, europarlamentaarikko Heidi Hautala muisteli kouluaikoja, Taikuri Jari taikoi.  Juhlan juonsi Niina Nurminen.  Koko ilta oli hurjaa aikamatkailua, vuosikymmeneltä toiselle.  Mutta mukavaahan se muistelu oli. 

Eräs konsulttina toiminut entinen luokkatoveri kertoi pärjänneensä hyvin elämässä ja töissä kolmen koon säännöllä: kuntoilua, kulttuuria ja kivaa.  Ihan hyvä sääntö.  Jokainen voi sen kivan tulkita omalla tavallaan.  Itse ajattelisin, että se voisi olla jotain, joka on itselle mieluisinta ja tärkeintä.  Jotain, joka lisää elämänhalua ja tunnetta, että on kiva olla olemassa.

No, yksi kiva asia elämässäni on juuri tuo kulttuuri eli kaksi koota menevät osin päällekkäin.  Olin vastikään mieheni kanssa teatterissa eli katsomassa Kari Hotakaisen kirjoittamaa ja Martti Suosalon tähdittämää Palvelija-näytelmää.  Suosittelen.  Ja kahdessa konsertissa niin ikään olimme viime viikolla, molemmat Savoyssa: suomalainen Jarmo Saaren Republic vieraanaan Timo Lassy soitti omaperäistä jazzia ja yhdysvaltalainen Larkin Poe ns. juurimusiikkia.

Torstai-iltana pistäydyin Ellen lukijaillassa.  Päätoimittaja esitteli uusinta muotia, dj soitti musiikkia ja vieraat saivat maisteltavakseen uutuusjuomaa.  Ihan mielenkiintoista ja kivaa.

Ja pari hyvää kirjaakin on tullut luetuksi.  Taina Latvalan Ennen kuin kaikki muuttuu oli kuplivan kevyt mutta koskettava ja Elina Hirvosen Kun aika loppuu oli traaginen, järkyttävä ja koskettava.  Täysin erilaisia kirjoja mutta kumpikin ajatuksia herättäviä ja tunteisiin vetoavia.

Ja yhtä koota tässä jo kovasti odotellaan eli sitä rakasta kesää!

Kuplivaa

Dekkarini on ilmestynyt! Kävin juuri postista noutamasta ne 50 kirjaa, jotka sitouduin ostamaan.  Kustantaja myy loput 150.  Kyseessä on siis eräänlainen puolikustanne.  Mutta onpa kaunis kirja! Kansi on ihanan sinihämyinen eli siinä on kuvattuna juuri sellainen talvisen illan sininen hetki kuin Suomessa talvella tapaa olla.  Ja sitten siinä on luminen puisto, lumesta tehty sydän ja se maaginen taikaympyrä.  Kansi kuvastaa oikein hyvin sisältöä.

Eikä sisältökään hullumpi ole.  Kirjani ei ole kovin paksu: siinä on 160 sivua.  Tarina ei suostunut olemaan pidempi, vaan se ilmoitti, että nyt riittää.  Ei auttanut kuin laittaa tarinalle piste.  Mutta jatkan seuraavassa kirjassa Aava Meren seikkailuja.  Kunhan vedän ensiksi hieman henkeä.

Ilon kuplinnan lisäksi myös kevät aiheuttaa mukavaa kuplintaa.  Valoa alkaa jo olla kohtuullisesti (tosin äsken satoi rakeita).  Tulppaanit ovat  työntäneet maasta vartta ja muutama krookus kukkii.

Juhliakin on tiedossa.  Parin viikon kuluttua näen entisiä luokkatovereita, kun entinen opinahjomme, Lauttasaaren Yhteiskoulu, täyttää 70 vuotta ja järjestää hienot juhlat. Vappu ja äitienpäivä ovat tulossa ja vanhin poikani valmistuu (järjestämme hänelle valmistujaisjuhlat).  Matkakuume aiheuttaa positiivisia kuplia vatsassa eli Rooman-matka lähestyy.  Nuorempi poikamme tulee talo- ja koiravahdiksi.

Viime viikolla olimme äitini luona vieraisilla.  Tapansa mukaan hän oli varannut yllin kyllin kuohuvaa tarjottavien kanssa, ja olo oli sen jälkeen sangen kupliva koko päivän.

Musiikkia ja lukuelämyksiä

Olen käynyt viime viikkoina kolmessa hyvin erityyppisessä konsertissa.  Savoy-teatterissa olimme mieheni kanssa kuuntelemassa La Chiva Gantiva -yhtyettä, joka oli ensivierailulla Suomessa. Yhtye koostui kolmesta kolumbialaisesta, ranskalaisesta, vietnamilaisesta ja kahdesta belgialaisesta muusikosta.  Heidän musiikkinsa on ns. maailmanmusiikkia, joka yhdistelee monenlaisia musiikkityylejä, joita ovat esimerkiksi lattarijazz, funk ja punk. Eli villi sekoitus ja meno oli myös vauhdikasta, elämäniloista ja energistä.  Konserttia voi pitää aurinkoisena vitamiiniruiskeena keskellä viileää maaliskuuta.

Musiikkitalossa oli Michel Legrandin trion, UMO:n ja Helsingin kaupunginorkesterin yhteiskonsertti.  Saimme kuulla kolmituntisessa konsertissa kuuluisan elokuvasäveltäjän erityyppisiä sävellyksiä, myös ne ihanat Cherbourgin sateenvarjot ja The Windmills of Your Mind. Jos tästä konsertista tuli nostalginen olo, niin vielä enemmän tuli kolmannesta konsertista eli Savoy-teatterin Sound & Furyn  Bread for Soul -konsertista. Siinä soitettiin Edward Vesalan musiikkia, joka oli niin seitsemänkymmentälukulaista.  Psykedeelisen musiikin kuvitukseksi seinään heijastettiin meditatiivista elokuvaa pilvistä, lumisateesta, virtaavasta vedestä, joiden seuraaminen vaivutti melkein transsiin.

Jotain samaa ajankuvaa oli myös Sadie Jonesin romaanissa Ehkä rakkaus oli totta. Hesari kiitteli sitä hurmaavaksi ja niin se olikin.  Romaani on nuoruuden kuvaus, sen kipeän ja ihanan nuoruuden.  Ja tietysti myös taiteilijaksi kasvamisen.

Muitakin hienoja kirjoja olen vastikään lukenut eli Leena Krohnin Erehdyksen ja Juha Hurmeen Nyljetyt ajatukset.  Leena Krohn on aina niin hyvä ja ajatuksia herättävä ja Juha Hurmeen filosofisesta keskusteluromaanista ei voinut olla pitämättä. Tässä muutama ajatus Hurmeen kirjasta:

"Hyvän kirjan lukeminen on taideteko.  Hyvä kirja tekee lukijasta taiteilijan.  Ellei osaa lukea hyvin, innostuneesti ja pelottomasti silloinkin, kun teksti sattuu olemaan outoa, ei ikinä opi kirjoittamaan eli elämään. Ilman lukijaa kirjallisia tekstejä ei olisi lainkaan.  Itse teksti on lukijalle tarjottu johtolankojen nippu, joka houkuttelee lukijan muokkaamaan mustien merkkien ketjun merkityksiksi."

Salaisuus nro 1 paljastuu eli haave toteutumassa

No niin, nelisen viikkoa ja sitten yksi elämäni suurimpia haaveita toteutuu.  Olen saanut kirjoitetuksi kirjan, ja se ilmestyy painosta neljän viikon kuluttua! Kustannus HD julkaisee sen.  Kirjani on dekkari nimeltään Lumiprinsessa ja taikaympyrä.  Alan vasta nyt tajuta, että tämä todella tapahtuu. Jihhuu, jippii!  Uskomatonta.  I did it.  I really did it.

 Kustannus HD:n Arto Pietilä on hyvä tyyppi, ja hänen kanssaan on ollut helppoa ja mielenkiintoista toimia. Hän piti etsivähahmostani (urbaanista seniorietsivästä Aava Merestä), joka on hänen mielestään monipuolinen ja mystinen henkilö. Dekkari puolestaan saa hyvälle mielelle, sisältää yllätyksiä ja on sujuvaa ja helppolukuista. Ja pientä (kuivaa) huumoriakin löytyy. Näin siis kustantajani Arto Pietilä.

Dekkarini miljöö on Helsinki. Tapahtumat sijoittuvat muun muassa Eiranrantaan, Kaivopuistoon, Kruununhakaan, Töölöön ja Lauttasaareen. Akateeminen kirjakauppa, Ritarihuone, Ooppera, Strindberg, Kaapelitehdas ja Hietaniemen uimaranta ovat tärkeitä tapahtumapaikkoja.  Helsinki on Aavan kaupunki, jossa hän liikkuu luontevasti kuin kotonaan.

Henkilöitä dekkarissani on ihan kunnioitettava määrä: Alex, Roope, Jani, Tuuli, Sini ja Annastiina.  Brigid, Ama ja Gaia. Lasse, Dolores, Mikael ja Minerva. Arja, Matti, Outi, Helmi, Vilma, Helena ja Linnea.   Heidän joukostaan löytyvät sekä ystävät että viholliset, uhrit ja syylliset.

Kirjassa puhutaan myös Belsassarista, Luciferista, valon enkelistä, Puckista, keijusta, Lumikista. Lumikuningattaresta, Lumikuninkaasta ja Lumiprinsessasta.  Morfeuksesta, Apollonista, Thanatoksesta, Eroksesta ja kolmesta kohtalottaresta.

Aava Meri, eläkkeellä oleva äidinkielen opettaja, ajautuu yksityisetsiväksi.  Hän selvittää kadonneen aviomiehen tapausta. Samalla hän tutkii henkistä valmennusta, meditaatiota ja auroja.  Unia, runoja ja rakkautta.  Jumalia, uhkauksia ja magiaa.  Juttu mutkistuu, kun nuori nainen kuolee.  Ja sitten kuolee toinenkin.

Jos kiinnostuit kirjasta, voit tilata sen osoitteesta www.kustannushd.fi   .

Salaisuuksia

Minulla on salaisuus, mutta vielä en aio siitä kertoa.  En voi uskoa sitä todeksi, ennen kuin itse näen. Mutta salaisuuden paljastan kyllä joskus, hieman myöhemmin.

Onkin sitten jo maaliskuu. Olen jo pari kertaa puuhaillut puutarhassa, kun on ollut niin kaunista ja lämmintäkin. Uskomatonta, että jo näin aikaisin on keväistä.  Voihan se talvi vielä yllättää, mutta nyt on ihanan valoisaa ja keväisen tuntuista. Olimme viime viikolla mieheni kanssa Kaupunginteatterin Pengerkadun salissa katsomassa kolmen miehen näytelmää Ihanat naisemme.  Timo Torikka makasi enimmäkseen sammuneena näyttämöllä, mutta Pertti Sveholm ja Kari Heiskanen olivat oikein vakuuttaavia. Kyseessä oli moraalinen dilemma: auttaako ystävää hädässä vai ei. Ja se ei ollutkaan vähäinen ongelma vaan suuri: taatako alibi ystävälle, joka kuvitteli tappaneensa vaimonsa.

Maanantain luovan kirjoittamisen kurssilla käsiteltiin kirjallisuuden myyttejä. Erittäin mielenkiintoista, vaikka äidinkielen opettajalle aika tuttuakin. Ja sitten piti tietysti kirjoittaa jonkin myytin pohjalta. Itse kirjoitin aiheesta, miten lumi sai alkunsa (tai oikeastaan miksi lumi syntyi). Yksi kerta on kurssia vielä jäljellä.

P.S. Oikeastaan salaisuuksia onkin kaksi. Apua, vielä vaikeampaa pitää suu supussa.

Kaikenlaisia rooleja

Olin viime viikolla mieheni kanssa Klubiteatterissa katsomassa Ihan kusessa -näytelmää, jossa Lari Halme yksin näytteli kaikki 30 roolia. Esitys kesti kaksi tuntia ja oli yliveto! Olen nähnyt Kiviä taskussa -näytelmän, jossa kaksi näyttelijää teki saman, mutta ensimmäisen kerran yksi ainoa näyttelijä loi suvereenisti illuusion suositun ravintolan kulisseissa tapahtuvista tilanteista.  Ja teki sen hauskasti ja uskottavasti.  Uskomaton suoritus.

Sunnuntaina olimme koko perhe brunssilla ja sen jälkeen katsomassa Birdman-leffaa, jota luonnehdittiin mustaksi komediaksi. Ja roolin vetämisestä oli siinäkin kyse eli leffan kuusikymppinen päähenkilö Riggan Thomson oli jäänyt Birdman-roolin vangiksi ja yritti vimmatusti pyristellä siitä pois. Katsoja pääsi tässäkin ikään kuin kurkistamaan kulisseihin: mitä tapahtuu, kun teatteriesitystä valmistellaan. Elokuvasta saattoi löytää myös syvällisiä merkityksiä taiteen teosta yleensä ja taiteen ja kritiikin suhteesta, jos halusi. Nautinnollinen katsomiselämys.

Paikalliseen teatteriin kävin tutustumassa, kun eräs kirjoittamiskurssilainen kertoi esiintyvänsä Kuuden naisen loukussa -näytelmässä ja kehotti tulemaan katsomaan. Ja hauska olikin tuo farssi ja luontevasti näyttelivät harrastelijanäyttelijät.  Kuulemma erittäin suosittua: näyttelijöitä oli kurssille ilmoittautunut yli 40.  Näytelmän oli ohjannut Lea Hirvasniemi-Haverinen.

Olen pitkästä aikaa innostunut kirjoittelemaan runoja. Voi todella sanoa, että inspiraatio iski eilen illalla eli valmiiksi tuli yli 10 runoa.  Ne vaikuttivat päivänvalossakin ihan kelvollisilta.  Ehkä niitä leimaa tietty vanhanaikaisuus, sillä minä en taida mahtua nykyrunoilijan muottiin eli rooliin. Haluan, että runo on suhteellisen selkeä, vaikka voi se silti olla monimerkityksinen. En ole ihan päässyt jyvälle nykyrunoista, vaikka olen kovasti yrittänytkin. Joten taidanpa suosiolla tyytyä hieman vanhanaikaisemman runoilijan rooliin.

Kipua ja kauneutta

Luovan kirjoittamiskurssin ohjaajamme Sanni Purhonen on julkaissut kaksi runokokoelmaa: Naara ja Ihmiskoirat -nimiset. Pidin molemmista, ja ihailen Sannin taitoa luoda uusia ja tuoreita runokuvia.  Se ei ole helppoa, mutta onnistuessaan uudet runokuvat ovat taidetta.

Naara viittaa välineeseen, joka avulla etsitään hukkunutta vedestä.  Voisiko runojen kirjoittaminen vertautua vastaavaan välineeseen? Aurora-nimisessä osassa runon minä kertoo lakonisin kuvin pitkästä ja kivuliaasta sairaalajaksosta, jolloin hän tuntee olevansa kuin perhonen lasikuvussa tai tahdoton nukke, jolta revitään ulos täytteet. Irstas talvi -osassa on kauniita, epäsentimentaalisia rakkausrunoja, joissa "halu kirjoittaa yön vaakarivit" , "aurinko painaa sydäntä" ja "taivaan pisamat hohtavat".

Ihmiskoirat-kokoelmassa etsitään suojaa kaupungista, jossa ei ole ketään. Syksy muuttuu haavoittuneeksi talveksi, joka vuotaa verta.  Runon minä on hiljalleen toipumassa, vaikka "maailma on kapea tie" ja "junan ikkunasta voi pudota milloin tahansa". Kevään "valo ryömii sisälle kuin käärme" ja "kuu sylkee yötä viemäriin". Kesän linnut eivät laula, ja muisto rakastetusta on liian kaunis ollakseen totta. Ihmiset ovat ihmiskoiria, jotka nilkuttavat hitaasti, päivä kerrallaan eteenpäin.

Sannin rumankauniit runot koskettivat.  Niissä on pala runoilijan sielua ja sydäntä eli kirjoittajan omin sanoin "palasiani kulkee irrallaan maailmassa".

Taiteen kaaos, kauneus ja rumuus

Perjantai-iltana olimme koko perhe sukulaistytön uuden taidenäyttelyn avajaisissa.  Eli Galleria Amassa tutustumassa Kaisaleena Halisen veistoksiin ja installaatioihin. On ihmeellistä, miten taiteilijat saavat aina uusia ideoita ja luovat näin ennen näkemätöntä taidetta. Sattuma ja intuitio ohjaavat Kaisaleenan omien sanojen mukaan hänen  työskentelyään eikä hän halua sanallisesti määritellä taiteensa teemoja, vaan antaa katsojalle mahdollisuuden tulkita itse.

Nyt Kaisaleena oli käyttänyt useimpien teostensa materiaalina kampaamoista keräämiään hiuksia. Monet teoksista olivat konkreettisesti hiuksia nostattavia eli liikkuivat mielestäni väkivallan ja kuoleman aihepiireissä. Liput, joissa riippui hiuksia, toivat mieleeni päänahat ja joitain karmeita historian tapahtumia. Taiteilijan tehtävä onkin provosoida ja herättää ajatuksia. Myös ikivanha memento mori -muistutus nousi mieleen.

Lauantaina olimme Chaos and Beauty -taidenäyttelyssä Taidehallissa, jossa oli myös esillä tilataideteoksia.   Tekijöinä olivat kuvataiteilijat Helena Hietanen ja Jaakko Nieminen. Valojen, varjojen ja valokuidun eli teknopitsin avulla luodut teokset kuvasivat kauniisti melankoliaa, luopumista ja toivoa.

Elämän ja taiteen rumuus ja kauneus olivat aiheina myös Aku Ojalan romaanissa Antelias kaupunki.  Kirja muistutti erittäin paljon Sami Majalan Riivaajaa; kirjat ovat kuin epäidenttiset kaksoset. Aiheena on nuoren miehen renttumainen taiteilijaelämä ja vimmainen halu kirjoittaa jotain itseään suurempaa. Miljöönä on Helsinki. Ja jälleen kerran pidin kirjasta.  Salingerin Sieppari ruispellossa on yksi lempikirjoistani, ja sekä Ojalan että Majalan kertojanäänessä on jotain samaa kuin siinä. Eli ideana on, että kiihkeästi etsitään itseä ja omaa ääntä, tyyliä ja sanottavaa ja pysytään itselle  rehellisenä, vaikka siten ulkopuoliseksi ja eksistentialistista ahdistusta potevaksi tarkkailijaksi joutuen. Jotenkin näin.

Jossain vaiheessa päähenkilö päätyy luomistuskissaan vertaamaan kirjailijan työtä luontoon:

"Luonto ja sen kappaleet, puskat ja puut ja pensaat ja kukat, ne ovat taiteilijoita, ne heräävät blokistaan keväällä, kokemuksia ja kärsimystä ladanneina, tuottavat sen yhden suuren teoksen, marjasadon, kauniin kukan, valtavan määrän siitepölyä, niiden huikean ponnistuksen ja sitten ne taas hiipuvat, jotkut ovat yhden hitin ihmeitä, kuolevat pois, vain juuret jäävät kuin kirjallinen virtaus, ismi odottamaan multaan uusia taimia, toiset kestävät iät ja ajat, tuottavat vain, loputtomasti, kauhtuvat ja taivaanriepomina runneltuvat tuulessa ja sateessa, piestyt polot. Silti ne tuottivat aina vain."

Lunta sataa hiljalleen

Ulkona on ihanan talvista: taivas on pehmeän harmaa ja suuria lumihiutaleita putoaa hiljalleen maahan. Kävin äsken kirjastossa, josta sain parikymmentä mielenkiintoista kirjaa, niin kirjauutuuksia kuin vanhempia kirjoja. Törmäsin pariin tuttuunkin eli ex-oppilaaseen ja ex-kollegaan, kiva oli vaihtaa kuulumisia. Ex-kollega (toisesta koulusta) oli niin ikään jäänyt elokuussa eläkkeelle ja kertoi poteneensa syksyllä pientä kriisiä; oli kokenut itsensä tarpeettomaksi ja toisen luokan kansalaiseksi. Mutta oli jo päässyt siitä yli. Meitä on moneen lähtöön. Itse en ole kokenut minkäänlaista huonommuuden tai tarpeettomuuden tunnetta. Päin vastoin: koen, että eläkkeellä olo on luksusta, olotila vailla vertaa.

Viime torstai-iltana olimme mieheni kanssa katsomassa Kaupunginteatterin näytelmää Flirttikurssi 55+.  Se muistutti hieman Vielä ehtii -näytelmää, mutta oli tummempi sävyltään. Pidin kovasti tästäkin näytelmästä, jonka sekä esittäjät että päähenkilöt olivat meitä seniorikansalaisia.

Eppu Nuotion kirjauutuus Mutta minä rakastan sinua oli myös mieleeni. Se on viehättävä rakkaustarina päälle viisikymppisestä historianopettaja Karinista ja samanikäisestä insinööristä, Laurista. Turkuun sijoitettu tarina oli elävästi ja mielenkiintoisesti kirjoitettu, ja lukija joutui jännäämään, erottaako elämä rakastavaiset toisistaan: "Onni pysyy harvoin naarmuttomana. Sitä on vaikea varjella maailmalta, elämän sotkuisuudelta ja ihmisessä piileskelevältä pimeydeltä."

Viime viikolla oli myös luovan kirjoittamisen kurssi. Annoin dekkarini Sannin luettavaksi, saa nähdä, mitä on mieltä. Luin juuri äskettäin Katariina Sourin Valkea varjo -nimisen dekkarin, joka käsitteli osittain samoja aiheita kuin omani. Hassua. Mutta tykästyin kyllä Sourin jännäriin.


"Kun kuljet lumista maata ja tulet talon varjoon, se mitä koet, on enemmän kuin taidetta."
"Mikä tahansa paikka voi olla runollinen. Kun siitä antaa tulla sellaisen."

Lauri Rikala  Lopullinen kukka

Valmista tuli!

Olen saanut dekkarini valmiiksi! Olen tästä hyvin iloinen, sillä pitemmän tekstin kirjoittaminen oli vaativaa ja pitkäjännitteistä puuhaa, vaikka hauska oli kirjoittaa ja luoda ikioma kuvitteellinen maailma. Kirjoitin sellaisen dekkarin, jollaisen haluaisin itse lukea.

Luin vastikään kirjan nimeltä Tappavat tienoot (Almgren & Jokitalo), joka käsittelee suomalaisten dekkareiden miljöitä. Sain siitä selville, että oma kirjani edustaa ns. pehmodekkaria. Sen etsivä ei ole kovaotteinen rikosetsivä, vaan inhimillinen ja väliin erehtyväinenkin etsivä. Oman dekkarini miljöönä on Helsinki, synnyinkaupunkini, jossa asuin 30 vuotta. Eli luulen tuntevani sen aika hyvin.

Mieheni kanssa olimme teatterissa katsomassa Jari Tervon romaaniin perustuvaa Troikkaa, joka kertoi Mannerheimiin kohdistuneesta salamurhan yrityksestä vuonna 1919. Hyvin oli ajankuva saatu toteutetuksi, ja Carl-Christian Rundman oli vallan mainio Mannerheim.

Leffassakin tuli käydyksi. Ranskassa suureen suosioon noussut Ranskalaista häähumua oli ihan viihdyttävä, vaikka odotin elokuvalta enemmän. Henkilöt olivat tyyppejä, yhden luonteenominaisuuden varaan rakennettuja, mutta ehkä se sitten juuri oli hauskaa. Jotenkin rautalangasta väännetyn oloista silti.

Äitini kutsui meidät syömään, tosin ehtona oli, että toisimme tullessamme pari kiloa vastajauhettua paistijauhelihaa ja minä pyörittelisin siitä lihapullia. No, niin tehtiin, ja herkullista oli.

Ulkona on taas lunta, ja mieheni onkin päässyt tänä talvena ihan mukavasti hiihtelemään. Itselläni hiihtämään lähtö on vielä ajatuksen asteella, mutta ehkä sitten ensi talvena . . . Päässäni muhii jo toinen dekkari, ja sormet syyhyävät päästä kirjoittamaan.

Kirjoittamisesta ja onnellisuudesta

Dekkarini on loppusuoralla. Vielä kolme lukua, ja sitten se on valmis. Ihana tunne: olen melkein toteuttanut yhden haaveeni eli kirjoittanut kokonaisen kirjan.

Maanantaina käynnistyi jälleen luovan kirjoittamisen kurssi. Sanni antoi kivoja vinkkejä englanninkielisistä luovaa kirjoittamista koskevista nettisivuista. Samalla kurssilaiset saivat kutsun Sannin toisen runokirjan julkistamistilaisuuteen, joka pidettiin Kynnys ry:n tiloissa Siltasaarenkadulla. Käväisinkin tuossa tilaisuudessa ja bongasin pari julkkista.

Keskiviikkona lounastin mieheni ja poikani kanssa aivan uudessa paikassa eli Kulttuuritehdas Korjaamon ravintolassa Töölönkadulla. Sieltä suunnistimme Ateneumin Sibelius-näyttelyyn. Mieleeni  jäivät taulut, joiden aiheiden kerrotaan inspiroineen Sibeliusta : kurjet, joutsenet, metsä, avarat maisemat, Kalevala jne. Hieno näyttely.

Eilen olin mieheni kanssa Lilla Teaternissa katsomassa Lainavaimo-näytelmää. Kyseessä oli kahden näyttelijän, Sampo Sarkolan ja Pekka Strangin dialoginäytelmä, joka oli kepeä ja hauska luonteeltaan. Ja samalla pienoistutkielma valtasuhteista ja manipuloinnista ihmissuhteissa. Taitavia näyttelijöitä molemmat.

Ja sitten onnellisuudesta:

"Täydellinen onni voi kestää vain 30 sekuntia. Ihmisen ajatukset harhailevat siinä määrin, että onnen tilaan tulee helposti säröjä.

Ihmisen psyykkinen järjestelmä ei kestä jatkuvaa äärimmäistä onnellisuuden tunnetta.

Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo ovat keskeisiä onnellisuuden lisääjiä.

Onnellisuutta ei voi olla ilman sen vastakohdan tiedostamista.

Onnellisuuteen kuuluu ihmisen tulkintoja, ajattelua ja kokemuksellista toimintaa. "

(Markku Ojanen Onnellisuus)


Ja lopuksi pari oivallista kysymystä (kirjan nimeä ja tekijää en valitettavasti muista):

"Jos elämäsi olisi kirja, minkä niminen se olisi tänään? Miten nimeäisit luvun, jossa olet juuri nyt?"

Uusi vuosi, uudet kujeet

Ollaankin sitten jo vuodessa 2015.  Lunta on maassa ja pakkasta noin 15 astetta. Puut ja pensaat kimaltelevat auringonpaisteessa. On loppiainen, joten joulun juhlallisuudet ovat ohi.

Paula-ystäväisen kanssa tavattiin traditionaalisesti vuoden alussa Helsingissä. Paulalla alkaa töissä (koulussa) viimeinen lukukausi eli pian on hänkin oloneuvoksetar. Kävimme lounaalla uudessa paikassa eli Prestossa, joka sijaitsee Eteläesplanadilla. Ravintola sijaitsi kahdessa tasossa, joista ylemmässä ruokailtiin viiston ja korkean kattoikkunan alla. Kivan näköistä.

Perinteeseen kuului käydä myös leffassa, joka tällä kertaa oli Dome Karukosken ohjaama Mielensäpahoittaja. Olen lukenut Tuomas Kyrön kirjan, joka sisälsi näitä koko Suomen rakastamia narinoita muutoksista (humoristista muutosvastarintaa siis). Ja nyt noista monologeista oli muokattu elokuva, joka kyllä oli säilyttänyt kirjan hengen. Elokuvayleisön keski-ikä oli kuudenkympin paremmalla puolen eli kyse oli sukupolvesta, joka on kokenut "suuren muuton" maalta kaupunkiin. Pidin elokuvasta, joka oli komediallisista painotuksistaan huolimatta surumielinen ja nostalginen. Ja tietysti niin suomalainen.

Olen lukemassa Matti Paloheimon kirjaa Nainen Palatinuksella, joka sisältää 17 novellia. Matti Paloheimo oli lukuvuonna 1971-1972 opettajana Lauttasaaren Yhteiskoulussa. Hän opetti luokallemme (olin lukiossa) uskontoa ja toimi myös luokkani luokanvalvojana. Tykkäsimme hänestä kovasti. Hän oli silloin aika nuori, vain 24-vuotias, ja joku koulumme opettajista pelotteli hänet opettajan ammatilla niin onnistuneesti, että tuo vuosi taisi jäädä viimeiseksi opettajana. Sittemmin hän on toiminut monissa ammateissa ja myös lukuisia teoksia julkaisseena kirjailijana. Mainitsemani kirja on hänen viimeisimpänsä.

Pidän kovasti kirjasta, monestakin syystä. Ensinnäkin siitä, että sen henkilöt ovat meitä seniorikansalaisia, 60-70-vuotiaita. Ja paitsi että ovat vireitä ja pohdiskelevia myös hyväksyvät ikänsä. He matkustavat, käyvät kulttuuririennoissa, ovat luovia. Tapaavat menneisyytensä ihastuksia. Joutuvat tekemään valintoja, yhä vieläkin. Ja osa sairastuu ja käy lähellä kuolemaa. Toiseksi miellyttää kirjan tyyli. Selkeää, täsmällistä, sujuvaa, mietiskelevää. Ja kolmanneksi tietysti tämä itselleni ajankohtainen "kolmannen elämän" uskottava, realistinen mutta samalla kaunis kuvaus. Eli samassa veneessä ollaan. En muistaakseni ole lukenut vastaavaa kirjaa, joten sillä saralla uusi ja kiinnostava aluevaltaus.

Oma dekkarini etenee hitaasti mutta varmasti, sana sanalta, lause lauseelta, kappale kappaleelta, luku luvulta. Haen erilaisista kirjoitusoppaista varmuutta. Yksi hyvä on  Miten rikoskirjani ovat syntyneet - suomalaiset dekkaristit kertovat. Näin esimerkiksi Staffan Bruun:

"Dekkarin kirjoittamisen hyviä puolia on se, että ensimmäisen kappaleen jälkeen olet kiikissä. Tarina on kirjoitettava loppuun, tapahtumat selvitettävä ja syyllisen saatava rangaistuksensa. Kun aloitteleva kirjailija tämän tajuaa, rikoskirjallisuuden valitseminen omaksi lajikseen on helppoa. Sillä dekkarikirjailija kuuluu niihin peruspilareihin, joihin järjestäytynyt yhteiskunta nojaa, tietenkin hallituksen, eduskunnan, poliisin, oikeuslaitoksen, lautakuntien, ravintolavahtimestareiden ja iltapäivälehtien ohella. - -

Dekkaria ei voi ohittaa - - helposti, dekkarikirjailija ei voi välttää vastuutaan. Sinä päivänä, jolloin oikean ja väärän rajat hämärtyvät, rajat sinun ja minun, elämän ja kuoleman välillä muuttuvat epämääräisiksi, on ihmiskunta astunut barbarian maailmaan, missä vallitsee rajaton egoismi ja vahvemman oikeus. Varjeltakoon meitä sellaiselta maailmalta."