Kaikenlaisia rooleja

Olin viime viikolla mieheni kanssa Klubiteatterissa katsomassa Ihan kusessa -näytelmää, jossa Lari Halme yksin näytteli kaikki 30 roolia. Esitys kesti kaksi tuntia ja oli yliveto! Olen nähnyt Kiviä taskussa -näytelmän, jossa kaksi näyttelijää teki saman, mutta ensimmäisen kerran yksi ainoa näyttelijä loi suvereenisti illuusion suositun ravintolan kulisseissa tapahtuvista tilanteista.  Ja teki sen hauskasti ja uskottavasti.  Uskomaton suoritus.

Sunnuntaina olimme koko perhe brunssilla ja sen jälkeen katsomassa Birdman-leffaa, jota luonnehdittiin mustaksi komediaksi. Ja roolin vetämisestä oli siinäkin kyse eli leffan kuusikymppinen päähenkilö Riggan Thomson oli jäänyt Birdman-roolin vangiksi ja yritti vimmatusti pyristellä siitä pois. Katsoja pääsi tässäkin ikään kuin kurkistamaan kulisseihin: mitä tapahtuu, kun teatteriesitystä valmistellaan. Elokuvasta saattoi löytää myös syvällisiä merkityksiä taiteen teosta yleensä ja taiteen ja kritiikin suhteesta, jos halusi. Nautinnollinen katsomiselämys.

Paikalliseen teatteriin kävin tutustumassa, kun eräs kirjoittamiskurssilainen kertoi esiintyvänsä Kuuden naisen loukussa -näytelmässä ja kehotti tulemaan katsomaan. Ja hauska olikin tuo farssi ja luontevasti näyttelivät harrastelijanäyttelijät.  Kuulemma erittäin suosittua: näyttelijöitä oli kurssille ilmoittautunut yli 40.  Näytelmän oli ohjannut Lea Hirvasniemi-Haverinen.

Olen pitkästä aikaa innostunut kirjoittelemaan runoja. Voi todella sanoa, että inspiraatio iski eilen illalla eli valmiiksi tuli yli 10 runoa.  Ne vaikuttivat päivänvalossakin ihan kelvollisilta.  Ehkä niitä leimaa tietty vanhanaikaisuus, sillä minä en taida mahtua nykyrunoilijan muottiin eli rooliin. Haluan, että runo on suhteellisen selkeä, vaikka voi se silti olla monimerkityksinen. En ole ihan päässyt jyvälle nykyrunoista, vaikka olen kovasti yrittänytkin. Joten taidanpa suosiolla tyytyä hieman vanhanaikaisemman runoilijan rooliin.

Kipua ja kauneutta

Luovan kirjoittamiskurssin ohjaajamme Sanni Purhonen on julkaissut kaksi runokokoelmaa: Naara ja Ihmiskoirat -nimiset. Pidin molemmista, ja ihailen Sannin taitoa luoda uusia ja tuoreita runokuvia.  Se ei ole helppoa, mutta onnistuessaan uudet runokuvat ovat taidetta.

Naara viittaa välineeseen, joka avulla etsitään hukkunutta vedestä.  Voisiko runojen kirjoittaminen vertautua vastaavaan välineeseen? Aurora-nimisessä osassa runon minä kertoo lakonisin kuvin pitkästä ja kivuliaasta sairaalajaksosta, jolloin hän tuntee olevansa kuin perhonen lasikuvussa tai tahdoton nukke, jolta revitään ulos täytteet. Irstas talvi -osassa on kauniita, epäsentimentaalisia rakkausrunoja, joissa "halu kirjoittaa yön vaakarivit" , "aurinko painaa sydäntä" ja "taivaan pisamat hohtavat".

Ihmiskoirat-kokoelmassa etsitään suojaa kaupungista, jossa ei ole ketään. Syksy muuttuu haavoittuneeksi talveksi, joka vuotaa verta.  Runon minä on hiljalleen toipumassa, vaikka "maailma on kapea tie" ja "junan ikkunasta voi pudota milloin tahansa". Kevään "valo ryömii sisälle kuin käärme" ja "kuu sylkee yötä viemäriin". Kesän linnut eivät laula, ja muisto rakastetusta on liian kaunis ollakseen totta. Ihmiset ovat ihmiskoiria, jotka nilkuttavat hitaasti, päivä kerrallaan eteenpäin.

Sannin rumankauniit runot koskettivat.  Niissä on pala runoilijan sielua ja sydäntä eli kirjoittajan omin sanoin "palasiani kulkee irrallaan maailmassa".

Taiteen kaaos, kauneus ja rumuus

Perjantai-iltana olimme koko perhe sukulaistytön uuden taidenäyttelyn avajaisissa.  Eli Galleria Amassa tutustumassa Kaisaleena Halisen veistoksiin ja installaatioihin. On ihmeellistä, miten taiteilijat saavat aina uusia ideoita ja luovat näin ennen näkemätöntä taidetta. Sattuma ja intuitio ohjaavat Kaisaleenan omien sanojen mukaan hänen  työskentelyään eikä hän halua sanallisesti määritellä taiteensa teemoja, vaan antaa katsojalle mahdollisuuden tulkita itse.

Nyt Kaisaleena oli käyttänyt useimpien teostensa materiaalina kampaamoista keräämiään hiuksia. Monet teoksista olivat konkreettisesti hiuksia nostattavia eli liikkuivat mielestäni väkivallan ja kuoleman aihepiireissä. Liput, joissa riippui hiuksia, toivat mieleeni päänahat ja joitain karmeita historian tapahtumia. Taiteilijan tehtävä onkin provosoida ja herättää ajatuksia. Myös ikivanha memento mori -muistutus nousi mieleen.

Lauantaina olimme Chaos and Beauty -taidenäyttelyssä Taidehallissa, jossa oli myös esillä tilataideteoksia.   Tekijöinä olivat kuvataiteilijat Helena Hietanen ja Jaakko Nieminen. Valojen, varjojen ja valokuidun eli teknopitsin avulla luodut teokset kuvasivat kauniisti melankoliaa, luopumista ja toivoa.

Elämän ja taiteen rumuus ja kauneus olivat aiheina myös Aku Ojalan romaanissa Antelias kaupunki.  Kirja muistutti erittäin paljon Sami Majalan Riivaajaa; kirjat ovat kuin epäidenttiset kaksoset. Aiheena on nuoren miehen renttumainen taiteilijaelämä ja vimmainen halu kirjoittaa jotain itseään suurempaa. Miljöönä on Helsinki. Ja jälleen kerran pidin kirjasta.  Salingerin Sieppari ruispellossa on yksi lempikirjoistani, ja sekä Ojalan että Majalan kertojanäänessä on jotain samaa kuin siinä. Eli ideana on, että kiihkeästi etsitään itseä ja omaa ääntä, tyyliä ja sanottavaa ja pysytään itselle  rehellisenä, vaikka siten ulkopuoliseksi ja eksistentialistista ahdistusta potevaksi tarkkailijaksi joutuen. Jotenkin näin.

Jossain vaiheessa päähenkilö päätyy luomistuskissaan vertaamaan kirjailijan työtä luontoon:

"Luonto ja sen kappaleet, puskat ja puut ja pensaat ja kukat, ne ovat taiteilijoita, ne heräävät blokistaan keväällä, kokemuksia ja kärsimystä ladanneina, tuottavat sen yhden suuren teoksen, marjasadon, kauniin kukan, valtavan määrän siitepölyä, niiden huikean ponnistuksen ja sitten ne taas hiipuvat, jotkut ovat yhden hitin ihmeitä, kuolevat pois, vain juuret jäävät kuin kirjallinen virtaus, ismi odottamaan multaan uusia taimia, toiset kestävät iät ja ajat, tuottavat vain, loputtomasti, kauhtuvat ja taivaanriepomina runneltuvat tuulessa ja sateessa, piestyt polot. Silti ne tuottivat aina vain."

Lunta sataa hiljalleen

Ulkona on ihanan talvista: taivas on pehmeän harmaa ja suuria lumihiutaleita putoaa hiljalleen maahan. Kävin äsken kirjastossa, josta sain parikymmentä mielenkiintoista kirjaa, niin kirjauutuuksia kuin vanhempia kirjoja. Törmäsin pariin tuttuunkin eli ex-oppilaaseen ja ex-kollegaan, kiva oli vaihtaa kuulumisia. Ex-kollega (toisesta koulusta) oli niin ikään jäänyt elokuussa eläkkeelle ja kertoi poteneensa syksyllä pientä kriisiä; oli kokenut itsensä tarpeettomaksi ja toisen luokan kansalaiseksi. Mutta oli jo päässyt siitä yli. Meitä on moneen lähtöön. Itse en ole kokenut minkäänlaista huonommuuden tai tarpeettomuuden tunnetta. Päin vastoin: koen, että eläkkeellä olo on luksusta, olotila vailla vertaa.

Viime torstai-iltana olimme mieheni kanssa katsomassa Kaupunginteatterin näytelmää Flirttikurssi 55+.  Se muistutti hieman Vielä ehtii -näytelmää, mutta oli tummempi sävyltään. Pidin kovasti tästäkin näytelmästä, jonka sekä esittäjät että päähenkilöt olivat meitä seniorikansalaisia.

Eppu Nuotion kirjauutuus Mutta minä rakastan sinua oli myös mieleeni. Se on viehättävä rakkaustarina päälle viisikymppisestä historianopettaja Karinista ja samanikäisestä insinööristä, Laurista. Turkuun sijoitettu tarina oli elävästi ja mielenkiintoisesti kirjoitettu, ja lukija joutui jännäämään, erottaako elämä rakastavaiset toisistaan: "Onni pysyy harvoin naarmuttomana. Sitä on vaikea varjella maailmalta, elämän sotkuisuudelta ja ihmisessä piileskelevältä pimeydeltä."

Viime viikolla oli myös luovan kirjoittamisen kurssi. Annoin dekkarini Sannin luettavaksi, saa nähdä, mitä on mieltä. Luin juuri äskettäin Katariina Sourin Valkea varjo -nimisen dekkarin, joka käsitteli osittain samoja aiheita kuin omani. Hassua. Mutta tykästyin kyllä Sourin jännäriin.


"Kun kuljet lumista maata ja tulet talon varjoon, se mitä koet, on enemmän kuin taidetta."
"Mikä tahansa paikka voi olla runollinen. Kun siitä antaa tulla sellaisen."

Lauri Rikala  Lopullinen kukka