Luovan kirjoittamiskurssin ohjaajamme Sanni Purhonen on julkaissut kaksi runokokoelmaa: Naara ja Ihmiskoirat -nimiset. Pidin molemmista, ja ihailen Sannin taitoa luoda uusia ja tuoreita runokuvia. Se ei ole helppoa, mutta onnistuessaan uudet runokuvat ovat taidetta.
Naara viittaa välineeseen, joka avulla etsitään hukkunutta vedestä. Voisiko runojen kirjoittaminen vertautua vastaavaan välineeseen? Aurora-nimisessä osassa runon minä kertoo lakonisin kuvin pitkästä ja kivuliaasta sairaalajaksosta, jolloin hän tuntee olevansa kuin perhonen lasikuvussa tai tahdoton nukke, jolta revitään ulos täytteet. Irstas talvi -osassa on kauniita, epäsentimentaalisia rakkausrunoja, joissa "halu kirjoittaa yön vaakarivit" , "aurinko painaa sydäntä" ja "taivaan pisamat hohtavat".
Ihmiskoirat-kokoelmassa etsitään suojaa kaupungista, jossa ei ole ketään. Syksy muuttuu haavoittuneeksi talveksi, joka vuotaa verta. Runon minä on hiljalleen toipumassa, vaikka "maailma on kapea tie" ja "junan ikkunasta voi pudota milloin tahansa". Kevään "valo ryömii sisälle kuin käärme" ja "kuu sylkee yötä viemäriin". Kesän linnut eivät laula, ja muisto rakastetusta on liian kaunis ollakseen totta. Ihmiset ovat ihmiskoiria, jotka nilkuttavat hitaasti, päivä kerrallaan eteenpäin.
Sannin rumankauniit runot koskettivat. Niissä on pala runoilijan sielua ja sydäntä eli kirjoittajan omin sanoin "palasiani kulkee irrallaan maailmassa".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti