Olen saanut dekkarini valmiiksi! Olen tästä hyvin iloinen, sillä pitemmän tekstin kirjoittaminen oli vaativaa ja pitkäjännitteistä puuhaa, vaikka hauska oli kirjoittaa ja luoda ikioma kuvitteellinen maailma. Kirjoitin sellaisen dekkarin, jollaisen haluaisin itse lukea.
Luin vastikään kirjan nimeltä Tappavat tienoot (Almgren & Jokitalo), joka käsittelee suomalaisten dekkareiden miljöitä. Sain siitä selville, että oma kirjani edustaa ns. pehmodekkaria. Sen etsivä ei ole kovaotteinen rikosetsivä, vaan inhimillinen ja väliin erehtyväinenkin etsivä. Oman dekkarini miljöönä on Helsinki, synnyinkaupunkini, jossa asuin 30 vuotta. Eli luulen tuntevani sen aika hyvin.
Mieheni kanssa olimme teatterissa katsomassa Jari Tervon romaaniin perustuvaa Troikkaa, joka kertoi Mannerheimiin kohdistuneesta salamurhan yrityksestä vuonna 1919. Hyvin oli ajankuva saatu toteutetuksi, ja Carl-Christian Rundman oli vallan mainio Mannerheim.
Leffassakin tuli käydyksi. Ranskassa suureen suosioon noussut Ranskalaista häähumua oli ihan viihdyttävä, vaikka odotin elokuvalta enemmän. Henkilöt olivat tyyppejä, yhden luonteenominaisuuden varaan rakennettuja, mutta ehkä se sitten juuri oli hauskaa. Jotenkin rautalangasta väännetyn oloista silti.
Äitini kutsui meidät syömään, tosin ehtona oli, että toisimme tullessamme pari kiloa vastajauhettua paistijauhelihaa ja minä pyörittelisin siitä lihapullia. No, niin tehtiin, ja herkullista oli.
Ulkona on taas lunta, ja mieheni onkin päässyt tänä talvena ihan mukavasti hiihtelemään. Itselläni hiihtämään lähtö on vielä ajatuksen asteella, mutta ehkä sitten ensi talvena . . . Päässäni muhii jo toinen dekkari, ja sormet syyhyävät päästä kirjoittamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti