Ollaankin sitten jo vuodessa 2015. Lunta on maassa ja pakkasta noin 15 astetta. Puut ja pensaat kimaltelevat auringonpaisteessa. On loppiainen, joten joulun juhlallisuudet ovat ohi.
Paula-ystäväisen kanssa tavattiin traditionaalisesti vuoden alussa Helsingissä. Paulalla alkaa töissä (koulussa) viimeinen lukukausi eli pian on hänkin oloneuvoksetar. Kävimme lounaalla uudessa paikassa eli Prestossa, joka sijaitsee Eteläesplanadilla. Ravintola sijaitsi kahdessa tasossa, joista ylemmässä ruokailtiin viiston ja korkean kattoikkunan alla. Kivan näköistä.
Perinteeseen kuului käydä myös leffassa, joka tällä kertaa oli Dome Karukosken ohjaama Mielensäpahoittaja. Olen lukenut Tuomas Kyrön kirjan, joka sisälsi näitä koko Suomen rakastamia narinoita muutoksista (humoristista muutosvastarintaa siis). Ja nyt noista monologeista oli muokattu elokuva, joka kyllä oli säilyttänyt kirjan hengen. Elokuvayleisön keski-ikä oli kuudenkympin paremmalla puolen eli kyse oli sukupolvesta, joka on kokenut "suuren muuton" maalta kaupunkiin. Pidin elokuvasta, joka oli komediallisista painotuksistaan huolimatta surumielinen ja nostalginen. Ja tietysti niin suomalainen.
Olen lukemassa Matti Paloheimon kirjaa Nainen Palatinuksella, joka sisältää 17 novellia. Matti Paloheimo oli lukuvuonna 1971-1972 opettajana Lauttasaaren Yhteiskoulussa. Hän opetti luokallemme (olin lukiossa) uskontoa ja toimi myös luokkani luokanvalvojana. Tykkäsimme hänestä kovasti. Hän oli silloin aika nuori, vain 24-vuotias, ja joku koulumme opettajista pelotteli hänet opettajan ammatilla niin onnistuneesti, että tuo vuosi taisi jäädä viimeiseksi opettajana. Sittemmin hän on toiminut monissa ammateissa ja myös lukuisia teoksia julkaisseena kirjailijana. Mainitsemani kirja on hänen viimeisimpänsä.
Pidän kovasti kirjasta, monestakin syystä. Ensinnäkin siitä, että sen henkilöt ovat meitä seniorikansalaisia, 60-70-vuotiaita. Ja paitsi että ovat vireitä ja pohdiskelevia myös hyväksyvät ikänsä. He matkustavat, käyvät kulttuuririennoissa, ovat luovia. Tapaavat menneisyytensä ihastuksia. Joutuvat tekemään valintoja, yhä vieläkin. Ja osa sairastuu ja käy lähellä kuolemaa. Toiseksi miellyttää kirjan tyyli. Selkeää, täsmällistä, sujuvaa, mietiskelevää. Ja kolmanneksi tietysti tämä itselleni ajankohtainen "kolmannen elämän" uskottava, realistinen mutta samalla kaunis kuvaus. Eli samassa veneessä ollaan. En muistaakseni ole lukenut vastaavaa kirjaa, joten sillä saralla uusi ja kiinnostava aluevaltaus.
Oma dekkarini etenee hitaasti mutta varmasti, sana sanalta, lause lauseelta, kappale kappaleelta, luku luvulta. Haen erilaisista kirjoitusoppaista varmuutta. Yksi hyvä on Miten rikoskirjani ovat syntyneet - suomalaiset dekkaristit kertovat. Näin esimerkiksi Staffan Bruun:
"Dekkarin kirjoittamisen hyviä puolia on se, että ensimmäisen kappaleen jälkeen olet kiikissä. Tarina on kirjoitettava loppuun, tapahtumat selvitettävä ja syyllisen saatava rangaistuksensa. Kun aloitteleva kirjailija tämän tajuaa, rikoskirjallisuuden valitseminen omaksi lajikseen on helppoa. Sillä dekkarikirjailija kuuluu niihin peruspilareihin, joihin järjestäytynyt yhteiskunta nojaa, tietenkin hallituksen, eduskunnan, poliisin, oikeuslaitoksen, lautakuntien, ravintolavahtimestareiden ja iltapäivälehtien ohella. - -
Dekkaria ei voi ohittaa - - helposti, dekkarikirjailija ei voi välttää vastuutaan. Sinä päivänä, jolloin oikean ja väärän rajat hämärtyvät, rajat sinun ja minun, elämän ja kuoleman välillä muuttuvat epämääräisiksi, on ihmiskunta astunut barbarian maailmaan, missä vallitsee rajaton egoismi ja vahvemman oikeus. Varjeltakoon meitä sellaiselta maailmalta."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti