Torstaina olin teatterissa: Lilla teaternissa katsomassa näytelmän Minns du mig. Se oli kahden naisen (rooleissa Marika Parkkomäki ja Pia Runnakko) keskustelunäytelmä ja hyvin mielenkiintoinen, vaikka ruotsinkielisestä esityksestä ehkä joitain juttuja jäi ymmärryksen tuolle puolen. Valokuvaaja-Helena on avioeron takia myymässä kaunista merenrantakotiaan. Hän aluksi väheksyy kiinteistövälittäjä-Annan ehkä hieman naiivilta vaikuttavaa positiivista elämänasennetta. Myöhemmin käy ilmi, että Anna on juuri samana päivänä saanut diagnoosin vakavasta muistisairaudesta. Helena on menettänyt perheensä, Anna tulee menettämään rakkaan ammattinsa ja kaikki muistonsa. Kumpikin on elämänsä käännekohdassa ja joutuu muodostamaan identiteettinsä uudelta pohjalta.
Eeva-Kaarina Arosen kirja Edda vei aikamatkalle 1950-luvun Helsinkiin (eli omalle lapsuuteni vuosikymmenelle ja synnyinkaupunkiini). Ja taitavasti ja elävästi tuon ajan henki oli saatu romaaniin loihdituksi. Tuttua olivat pihapiirin lasten hurjat mielikuvitusleikit, aikuisten varoittelut namusedistä, "humpuista" ja kaidalla polulla pysyttelyn tärkeydestä, sotainvalidit kaduila, ompelijalla käynnit pitkästyttävine sovituksineen, lasten uteliaisuus aikuisten salaisuuksia kohtaan. Kirjassa on toinenkin aikataso, kun aikuinen päähenkilö yrittää myöhemmin selvittää, kuka murhasi kauniin ja kadotukseen tuomitun naapurin tytön, Dolon.
Ihana 1950-luku näyttäytyy nostalgisena myös aikuisten kuvakirjassa (Aho & Soldan) Helsinki 1950-luvun väreissä. 1950-luku saa usein määritteen viaton, mikä on sinänsä omituista, kun ajattelee, että tuolloin läntinen maailma oli vasta toipumassa kauheasta sodasta ja uusi elämä rakennettiin raunioile. Mutta ehkä kollektiivinen toive paremmasta ja usko uuteen elämään väritti tuota vuosikymmentä.
Helsinki 1950-luvun väreissä kertoo haikeaa tarinaa jo kadonneesta. Ensinnäkin 50-luvun värit ovat kirjassa erilaiset: jotenkin pehmeämmät, pastellisemmat ja kauniimmat. Autoja ei ole paljoa, ja ne vähätkin ovat vanhanaikaisen näköisiä. Muoti ja vaatetus on omannäköistä 50-luvun tyyliä, naisilla naisellista ja huoliteltua, miehillä on kuvissa puku päällä ja hiukset lyhyeksi leikattu. Ravintolan pöydissä on valkoiset pöytäliinat. Lapset onkivat satamassa. Kaivopuistossa niitetään heinää, ja kengänkiillottajapoika odottaa asiakkaita. Kuvista välittyy rauhallisuus ja seesteisyys. Kerrassaan ihana kirja!
Mitäpä itse vuonna 1954 syntyneenä muistan 1950-luvusta? Asuimme Lauttasaaressa, johon oli vuonna 1945 rakennettu silta (ei siis enää kuljettu lautalla). Sinne ei ollut vielä rakennettu kovin paljon taloja eikä teitä. Äitini puki itsensä ja minut hienoksi, kun lähdimme Helsingin keskustaan ( kummallakin oli mm. käsineet ja hattu - siis kesällä). Bussipysäkille oli Isonkaaren kodistamme matkaa kilometri. Bussissa oli rahastaja, joka lipun leimattuaan kehotti siirtymään eteenpäin. Stockmannilla kävimme lelukerroksessa ihailemassa altaassa uiskentelevia kultakaloja ja ostosten jälkeen nautimme jäätelöannokset (vaniljajäätelöpallo, ananaspaloja, suklaanappeja, vohveli ja nonparelleja).
Pihan lasten kanssa leikimme paljon ulkona ja lähellä olevalla Myllykalliolla. Äitini oli kieltänyt minua ankarasti menemästä rantaan leikkimään ( serkkuni oli juuri hukkunut), ja kun pihaan näkyvän auringossa kimmeltävän meren houkuttelemana uhmasin kieltoa, sain vitsaa. Sotainvalidit kävivät teroittamassa veitsiä, ja maalaiskauppiaat toivat hevoskärryissään perunoita. Perheittäin harrastettiin paljon vierailuja, ja sunnuntaina pukeuduttiin pyhävaatteisiin. Jäätelö oli harvinainen herkku eikä sitä ollut kuin muutamaa lajia. Äitini luki minulle muumikirjoja, ja kun oli toisen nimeni (Sadun) nimipäivä, isäni soitti Sibeliuksen Satua. Sain kolme pikkusiskoa ja ystävienikin perheisiin syntyi paljon lapsia.
Menin vuonna 1961 kouluun. 1950-luku merkitsee siis minullekin viattomuuden ja lapsuuden kultaista vuosikymmentä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti